Poliisista päivää - Minna Laukan blogi

Arvoitusten äärellä

22.05.2013

Kun ihminen katoaa jäljettömiin, syntyy siitä kysymysten, huhujen, arvailujen ja mielikuvituksen luomien kuvien täyttämä arvoitus. Kahvipöytäkeskusteluissa ja netin keskustelupalstoilla fakta ja fiktio sekoittuvat toisinaan keskenään ja tarina alkaa elää omaa elämäänsä. Mediassa joistakin tapauksista muotoutuu ”mysteereitä”, jotka salaperäisyydessään kiehtovat toimittajia ja lukijoita vuodesta toiseen.

Jokaisen katoamisen taustalla on oma tarinansa, joka on omaiselle kaikkea muuta kuin jännittävä dekkarikertomus. Omaiselle läheisen katoaminen ja sen aiheuttama epätietoisuus on kuolemaakin pahempi kohtalo. Omainen jää kysymään itseltään yhä uudestaan, vuodesta toiseen: ”missä” ja ”miksi”. Onko ihminen kadonnut omasta tahdostaan vai joutunut rikoksen uhriksi? Koska asia ja myös toivo toisen löytämisestä pyörivät ajatuksissa alvariinsa, on tavallista, että omainen saattaa luulla nähneensä läheisensä esimerkiksi televisiosarjassa. Entä tapaturma? Itsetuhoisuus? Eihän siitä ollut mitään merkkejä olemassa, mahdotonta... Myös asiaa tutkivan poliisin mieltä pimeäksi jäänyt tapaus jää kaihertamaan ja tutkijassa elää toivo, josko jokin tieto voisi vuosienkin jälkeen selvittää ja selittää tapahtuneen.

Suomessa katoaa vuosittain parituhatta henkilöä. Alkuvaiheessa poliisi selvittää tapahtuma-ajan olosuhteita ja kadonneen henkilön taustoja. Niiden perusteella päätetään, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä. Laajimmat valtuudet kadonneen etsinnässä ovat olemassa, kun asiassa on syytä epäillä rikosta tai henkilön epäillään olevan välittömän avun tarpeessa.

Suurin osa katoamistapauksista ratkeaa onnellisesti lyhyessä ajassa, kun omille teilleen karannut lapsi tai muistisairas vanhus löytyy hyväkuntoisena. Pysyvästi kateisiin jää vuosittain noin kymmenen henkilöä. Maastoon, vesistöihin ja ulkomaille jää salaisuuksia, ikuisiksi ajoiksi. Silti joskus jo aikoja sitten arkistojen kätköihin siirtynyt tapaus saattaa yllättäen jonain päivänä ratketa.

Lähes 16 vuotta sitten, elokuussa 1997, noin 40-vuotias perheenäiti katosi lämpimänä kesäiltana kesämökiltään Etelä-Karjalassa. Pienen, kirkasvetisen järven keskeltä löytyi aamulla vene tyhjänä ajelehtimasta. Kaikki vaihtoehdot olivat avoinna, eikä rikoksen mahdollisuuttakaan voitu sulkea pois.

Järvi tutkittiin useaan otteeseen monin eri menetelmin, mutta naista ei löytynyt. Todennäköisyydeksi jäi, että kadonnut henkilö oli jossakin muualla. Mutta missä? Ja miksi? Vuosien mittaan useita paikkoja tutkittiin, tiedusteluja tehtiin, ihmisiä kuulusteltiin. Tapaus pysytteli silti vuodesta toiseen yhtä pimeänä. Kunnes, heinäkuussa 2012, ohikulkija löysi samaisesta järvestä rannan tuntumasta vainajan ja ilmoitti siitä hätäkeskukseen.

Ulkoisten seikkojen perusteella oli nopeasti syytä epäillä, että vainaja oli lähestulkoon 15 vuotta aiemmin saman järven rannalta kadonnut nainen. Tämä herätti ihmetystä, epäuskoakin. Oikeuslääkärin mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut ihme, vaikka erittäin harvinainen tapaus olikin. Jutun tutkinta käynnistyi jälleen, nyt viimeistä kertaa.

DNA-tutkimuksella vainajan henkilöllisyys varmistui. Vaikka viimeiset hetket eivät tietenkään todellisessa tarkkuudessaan koskaan tule saavuttamaan omaisia, poliisin tutkijoita tai oikeuslääkäriä, jopa lähes 15 vuotta vedessä ollut vainaja pystyy kertomaan taannoisista tapahtumista hämmästyttävän paljon. Mikä poliisin kannalta tärkeintä, rikoksen mahdollisuus saatiin näillä tiedoilla suljettua pois ja omaiset saivat läheisensä viimein haudan lepoon. Ainakin osaan kysymyksistä tuli sittenkin vastaus.

Poliisikoirat esittäytyvät

Poliisin RSS syötteet