Henna Rajatalo
26.1.2010 Tervehdys XX, me ollaan oltu työkavereita jo aika pitkään. Meillä ei kuitenkaan ole koskaan tullut puheeksi, että mitä me toisistamme ajatellaan. Paitsi leikkimielisesti ehkä naljaillen joskus. Jotenkin se ei vain ole helppo jutun aihe, semmoisia syvällisempiä keskusteluja kun tulee usein välteltyä ihan tarkotuksella. Onhan se mukavampi pitää jutut kepeämpänä, niin työvuorotkin sujuu mukavammin. Mie haluaisin kuitenkin sanoa, että mie arvostan sinun työkaveruutta. Mie arvostan niitä hetkiä, jotka olen saanu istua samassa partioautossa tai yhessä kahvikupin ääressä. Joskus puhumatta yhtikäs mitään, joskus herjaa heittäen. Sie olet kaveri, johon olen voinu aina luottaa. Kun tilanne on keikalla ollu kiperä, mie olen voinut pitää varmana, että sie turvaat minun selustan, kuten mieki teen sulle. Meillä on se Talvisodan henki, että ”kaveria ei jätetä”. Ei siinä puhetta aina tarvita. Siitä hengestä mie haluan kiittää ja pitää kiinni. Sie olet joskus aika äreä ja asiakkaatki pelkää. Työsi sie aina hoidat hyvin, mutta huonoina päivinä en miekään aina niin mielelläni samaan autoon sinun kans lähe. Mutta olen mie nähny sinusta sen toisenkin puolen monesti. Muistatko kun vastakin otettiin ne kännissä olevat vanhemmat kyytiin ja vietiin laitokselle. Sie luulit että kukaan ei nähny, kun sie otit sen perheen pienen pojan syliin ja silitit päätä. Sanoit muutaman lempeän sanan. Poika tarrasi kiinni sinun ”vormuun”, kun vietiin se ”Enskalle”. Sie olet sillä lailla hyvä ihminen. Minun naama varmasti monina päivinä tympii sinua, mutta koita kestää. Tämän mie vaan halusin sanoa. Sie olet hyvä työkaveri. Nähdään lauantaina pelissä. Terv. XX 13.1.2010 Liikuttava työpaikka Täällä mie kattelen ulos työhuoneen ikkunasta kun lunta satelee. Hiihtokelit sen kuin paranevat…voi itku. Farkut puristavat vatsan tienoota. Olen tehnyt diagnoosin, että mahani hylkii housuja. Niskahartiasärky pahenee päivä päivältä ja päätä kiristää muukin kuin pipo. Naama on velton oloinen ja silmissä painaa huonosti nukuttu yö. Liikaa lättyjä ja anopin vadelmahilloa ja liian vähän raitista ilmaa sekä zumbaa, sambaa ja napatanssia. Kotona ypöyksin ja hyljättynä odottavat pukin tuomat hiihtohanskat ja sporttinen ulkoilukerrasto. Tarttis tehdä jotain! Poliisihallinto on kuulkaa siitä ihana ja kannustava työpaikka, että meillä olisi joka viikko mahdollisuus käyttää kaksi tuntia työkunnon ylläpitämiseen eli liikuntaan. Ajatelkaa, ihan luvan kanssa työaikana verkkareissa salille tai lenkille! Tämä on etenkin poliisien kannalta merkittävä juttu, koska monien työtehtävät vaativat rautaista kuntoa ja kehon huoltamista. Useat hyödyntävätkin tämän hienon edun aivan kiitettävästi, aina kun se on mahdollista. Mutta sitten on tämmöisiä onnettomia niin kuin minä: en missään nimessä onnistu käyttämään edes puolta tuntia, saatikka sitten kahta tuntia, omasta hyvinvoinnistani huolehtimiseen. Siis tekosyitähän on helppo keksiä! Mie en voi irrottautua töistä, kun aina on niin kiire. Mie en voi ensimmäiseksi aamulla, kun pitää lähettää aamutiedote. Mie en voi viimeiseksi iltapäivällä, kun pitää lähettää iltapäivätiedote. Mie en voi keskellä päivää, kun on niin vaivalloista ja aikaa vievää vaihtaa vaatteita ja käydä suihkussa kesken työpäivän. Mie en voi, koska ulkoavaruuden oliot voivat milloin tahansa tulla ja kaapata koko poliisilaitoksen ja silloin jos milloin tarvitaan pätevää ja kieliä puhuvaa viestintäkoordinaattoria. Mie en voi. Olen ihminen, joka nauttii siitä, kun saa maata kotona sohvalla ja laskea, montako toffeekarkkia voi laittaa yhtä aikaa suuhun ja sanoa samanaikaisesti ”läski”. On ihanaa katsella televisiosta liikunta- ja laihdutusohjelmia ja katsoa kun muut rehkivät. Töissä on kiva kannustaa työkavereita lähtemään hiihtolenkille ja osallistumaan urheilukisoihin samalla kun itse koukkaa kahvion kautta ja tunkee kitusiin vähän suklaata. Liikunta auttaisi painonhallinnassa ja parantaisi niskahartiaseudun säryt. Liikunnan avulla saisi myös paremmat yöunet ja työtehokin paranisi. Joo, mutta arvatkaa kiinnostaako se siinä vaiheessa, kun pitäisi oikeasti lähteä hikoilemaan. Ihmettelen suuresti, kuinka kummassa olen onnistunut harrastamaan kilpaurheilua ja myös treenannut itseni poliisikoulukuntoon, kun minut on luotu tähän velttoilusta ja laiskottelusta nauttivaan vartaloon. Mikä avuksi? Mielestäni johtoryhmä voisi pitää kokoukset vaikka sauvakävellen. Sihteerin työ saattaisi kyllä olla siinä tilanteessa aika haastavaa. Tällaisen aloitteen tehdessäni päällystöllä riittäisi ihmettelemistä (aivan kuin aiemmat tempaukset eivät jo riittäisi). Tähän ei kuulkaa ole mitään poppakonstia tai kiertotietä, vaikka mie kuinka yrittäisin sellaisen keksiä. Totuus on se, että työtehtävät kyllä antavat myöten työkunnon ylläpidolle, jos vain niin päättää. Tehtävät on järjestettävä sen mukaisesti. Iltaisin ja viikonloppuisin on myös itse itseään komentaen patistettava laiska takamus lenkille tai jumppaamaan. Ja jos motivaatioksi ei riitä oma terveys ja viihtyminen omassa kehossaan, niin ei sitten mikään. Tähän loppuun sopii hyvin netistä yhdeltä painonhallintasivustolta löytämäni motto: ”Kaikki on mahdollista, paitsi pyöröovista hiihtäminen.” 25.9.2009 Ihan hirveä Reppu on pakattu. Auto starttaa tänään kohti maaseutua, kunhan tarmokas kolmivuotiaani kera mummon on saatu sullottua huopakumisaappaiden, metsästysvaatteiden ja hiillosmakkarapakettien sekaan. Huomenna se taas alkaa: hirvijahti. Äitsä lähtee pyssyn kaa passiin ja kolmivuotias vahtii mummoa sillä aikaa. Insinöörikin harrastaa äitsän kanssa samaa aktiviteettia, mutta ihan eri puolella territoriota. Johan tuon tietää, mitä siitä tulee, jos pittää vielä martan kans lähtiä hirvetkin kaatamaan. Viikolla meidän pojat (eli poliisipartiot) kävivät suorittamassa metsästyksen valvontaa ja katselemassa lintumiesten touhuja. Ja niin vain taas kuskattiin autossa aseita ihan käden ulottuvilla ja ilman pyssypussia auton penkillä. Vaarallista touhua, joka antaa huonon kuvan koko metsästäjäkunnasta. Pojat kirjoittivat mojovat sakot ja pitivät pienen puheen aiheesta kyseisille metsämiehille. On se kumma, ettei voi tämmöisessä asiassa lakia noudattaa. Ase on kuitenkin semmoinen kapistus, jolle täytyy antaa sen ansaitsema kunnioitus sitä käsiteltäessä. Mistään leikkikalusta kun ei ole kyse, jos sillä saa hengen pois elävältä olennolta. Ja kun huomisaamu koittaa, niin metsätiet vilisee punaliivejä, jotka hirraavat sinne tänne autoilla ja ilman aseet mukanaan. Kyllä on taas aika metsästyksenjohtajien terästäytyä ja kerrata turvallisuusohjeet oikein huolella ennen varsinaisen jahdin alkua. Poikia vastaan ajeli valvontaa suoritettaessa myös rattijuoppo. Sehän se vielä puuttuu, että humalaspäissään lähdetään metsästyshommiin. Näinkin voi käydä. Tämmöinen marginaalitouhu on siitä ikävää, että se helposti yleistetään. Ihmisille tulee semmoinen käsitys, että jahtihommissa ollaan pienessä sievässä ja hommat ei ole niin justiin eli lakia ei tarvitse noudattaa. Tässä asiassa voisi peräänkuuluttaa jahtikavereiden roolia. Kyllä pitää sen verran olla porukoissa asennetta, että uskalletaan sanoa viinalle haisevalle kaverille, että ”jääpä sie keittelemään tulille kahvia”. Meidän porukan jahtikausi alkaa oikeastaan osalla jo tänään. Seuran metsästyksenjohtajat kokoontuvat illalla kertaamaan yhteiset pelisäännöt ja viime hetken suunnitelmat tulevalle jahtikaudelle. Aamulla sitten, kun oma porukka on paikalla, kerrataan vielä turvallisuusohjeet niin, että ne kaikille muistuvat mieleen. Äitsäkin voi siis ilman huolta vetää repun pykälään ja lähteä metsään, kun omaa muistia on virkistetty ja tietää jahtikavereidenkin olevan sekheillä samoista jutuista. Loppuun pieni vinkki hirvimiehille: mie olen pakannut reppuun semmoisia yksittäispakattuja, kosteita puhdistuspyyhkeitä hirven suolistamisen jälkeistä elämää varten. Joskushan hirvi kaatuu ainakin täällä Lapissa niin hankalaan paikkaan kauas tiestä, että lähellä ei ole edes pientä vesilamparetta, jossa kätensä pestä. Niillä pyyhkeillä on varsin näppärää puhdistaa käsiä sen verran, että voi heti kaatokahvit keittää eikä sotke kaikkia kamppeita siinä tuhertaessa (siitä kun ei martat tykkää). Siis oikeastihan niillä pyyhkeillä taidetaan puhdistaa vauvan peppua ja muuta vastaavaa, mutta olen löytänyt tuotteesta metsänvihreään pakettiin pakattuja versioita, joiden ulkoasu ei lainkaan heikennä hygieniahakuisen jahtimiehenkään miehisyyttä. Jahti-iloa! 8.9.2009 Äitsän varsin tavallinen maanantai Rakas Blogi, eilen oli kummallinen päivä, jollaisia ei soisi olevan olemassakaan. Päivä, jolloin maailma vihaa sinua ja sinä maailmaa. Minulla oli skitsofreeninen olo, koska piti olla niin monena. Sen lisäksi, että minulla oli muutenkin täyteen buukattu päivä, jouduin taas käymään hammaslääkärissä. Oikomishoitoni etenee ja ah, niin nopea ja tehokas hampilääkärini kiristi taas hammasrautani äärimmilleen. Siksi voin taata ja allekirjoittaa, että eilen oloni oli kirjaimellisesti tämän sanonnan mukainen: ”kyrsii, kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä ja hampaat kipiänä”. Klo 8.00: aamupalaverissa nostetaan esiin asioita, jotka saavat kokemaan syyllisyyttä siitä, että tieto poliisilaitoksella ei kulje niin tehokkaasti kuin pitäisi. Varsin yleinen ongelma isoissa organisaatioissa, mutta viestintävastaavana koen jatkuvaa tuskaa aiheesta. Palaverin jälkeen kirjoitan aamun tiedotetta medialle, ja kuten aina, työni keskeytyy useasti puhelimen soidessa. Normi homma, nou hätä. Klo 8.45: poliisipäällikkö antaa edellisen johtoryhmän kokouspöytäkirjan korjattavaksi. Sen(kin) kirjoittaminen viivästyi minulla kamalasti. Siitä(kin) koen syyllisyyttä. Lisäksi sain tulossuunnitteluun liittyviä luonnosvaiheessa olevia papereita muokattavaksi ennen kello 12 alkavaa johtoryhmän kokousta. Ehdinkö? Joo-o… Klo 9.00: istun WC-pöntöllä ja vastaan kännykkään. Rikosylikomisario soittaa, keskustelemme tulevasta johtoryhmän kokouksesta ja neuvon, mistä hän löytää erään tarvitsemansa ohjeen. Toivon, ettei lorina kuulu puhelimeen. Työsuojeluvaltuutettu soittaa puhelun aikana kaksi kertaa ja soitan hänelle takaisin puhelun päätyttyä; edelleen pöntöllä istuen. On vaikea käydä älyllistä keskustelua, pidellä kännykkää ja yrittää pyyhkiä takamusta samanaikaisesti. Kiirehdin lukemaan sähköpostit ja soittamaan muutamat työpuhelut. Klo 9.45: matkalla hammaslääkäriin soitan siskolleni, että en ehdi tänään lainkaan lounaalle ja hän joutuu syömään yksin. Syön, jos ehdin. ”Nyt lähtee ne läskit”, kuten Ruonansuu laulaa. Tarinan hammaslääkärin jälkeisestä elämästä tiedät: se jäinen käpy. Klo 10.30: kirjoitan, vastaan puhelimeen, kirjoitan, vastaan puhelimeen, näpyttelen hiirtä ja katson kauhuissani kaikkia ympärilläni lojuvia papereita, joiden nurkkiin on raapusteltu muistiinpanoja: tulossuunnittelu, rikostorjunnan koulutuspäivän valmistelu, johtoryhmien kehittämishankkeen valmennuspäivään lähdön järjestelyt, autojen varauksia virkamatkoille, sisäisen puhelinluettelon päivityksiä, tilauksia, viestintästrategiatyöryhmän kokouksen valmistelut, tulokasoppaan päivitys, yt-kokous, tyhy -kokous, hankintasuunnitelmakokous…arghhhhh, antakkee armoa! Klo 11.40: siirryn läppärini ja videotykkini kanssa virastotalon kokoustilaan ja viritän laitteet johtoryhmän kokousta varten sekä etsin tiedostoista kokouksessa tarvittavaa materiaalia. Juoksen talon toiseen siipeen poliisilaitoksen kahvioon ja nappaan sieltä suklaapatukan. Poliisilaitoksen infossa sermin takana on varsin hyvä istua ja järsiä patukkaa. Lasken kymmeneen ja hengitän syvään. Infossa istuva päivystäjä pitää minua varmaan aivokääpiönä. Klo 12.00: johtoryhmän kokous. Toimin ryhmässä myös sihteerinä, joten yritän keskittyä kirjaamaan puhutut asiat ylös. Päänsärky on kamala ja niskaa särkee. Muutama kokouksessa käsiteltävä asia saa minut tunnekuohun valtaan. Nieleskelen kyyneleitä: se jäinen käpy. Klo 14.00: poliisipäällikkö ostaa minulle sämpylän kahvitauolla muiden syödessä pullaa. Näytän ilmeisesti varsin riutuneelta ja nälkäiseltä. Nurisen ja valitan kahvipöydässä. Saan juuri riittävän määrän sääliviä ja osaa ottavia katseita sekä ymmärtäväisiä nyökyttelyitä. Miehet luultavasti ajattelevat, että no sillä on ”se vaikia päivä kuukaudesta”. He eivät ehkä kykene ajattelemaan, että joskus nykymaailman meno voi hetkellisesti lannistaa luovan ja tunteikkaan ihmisen ihan muuten vaan. Naiskollega on luultavasti ainoa, joka ymmärtää ihan aikuisten oikeasti. Klo 15.30: kokous päättyy ja pyydän pääluottamusmiestä jäämään hetkeksi. Nurisen hänellekin hetken aikaa, ennekuin pääsen itse asiaan. Haastattelen häntä liittomme lehteen ja kyselen fiiliksiä uudesta poliisilaitoksesta. Meillä on antoisa keskustelu nykymaailmasta, jossa yhteisöllisyys ja talkoohenki ovat katoamassa. Naurua kuuluu yhä vähemmän työpaikkojen käytävillä. Mitä voimme tehdä? Klo 16.15: puran laitteet, kannan ne huoneeseeni ja kiirehdin kirjoittamaan iltapäivän tiedotetta. Onneksi ei ole paljoa sanottavaa, rattijuopoista pystyy kirjoittamaan yllättävänkin nopeasti epätoivon ja raivon rajamailla. Klo 16.30: soitan insinöörille ja pyydän häntä hakemaan pienokaisen päiväkodista. Äitsä ei nyt kykene. Käyn menomatkalla itkemässä tietoturvavastaavalle. Etsin autoani kaatosateessa, koska en muista mihin olen sen hammaslääkäristä tultuani pysäköinyt. Ajan Prismaan ja olen varsin ilahtunut kun insinööri ja tarmokas kolmivuotiaani seisovat ostoskärryn kanssa valmiina kuin lukkarit sotahan. Vilkaisen insinööriä siihen malliin, että se tajuaa olla hiljaa. Turha mainitakaan, että emme syöneet kotona. Kolmivuotiaani oli onnesta soikeana, kun pääsi jo maanantaina Heseen. Klo 18.00: insinööri luikkii vihjeestäni pakoon ja lähtee lenkille. Kolmivuotiaani lukee kerrankin äitsän ajatukset ja leikkii kiltisti itsekseen koko illan ja käy mukisematta kylvyssä. Pikkuisen leikeissä Barbi-nukke, muodokas ja blondi uranainen, kylvettää vauvaa ja sanoo sille ”turpa kiinni nyt”. Äitsä istuu sohvalla ja vollottaa: se on edelleen se käpy. Klo 20.00: tarmokas kolmivuotiaani nukahtaa. Äitsä vuodattaa maailman epäoikeudenmukaisuutta insinöörille. Näen ilmeestä että kohta silläkin on se käpy. Katsomme dokumentin kaksoistornien tuhosta loppuun hiljaisuudessa. Klo 22.00: äitsä menee nukkumaan. 12.3.2009 Sydän mykkyrällä Mie se olin taas tännään oikhein mallimamma. Kiljuvan kaksivuotiaani lisäksi aamulla kiljui myös tämä äiti, joka järkytyksekseen ärähteli ja kirosi naama punaisena tälle pienelle, elämää vasta opettelevalle pienokaiselleen. Neidillä iski päiväkotiin lähtiessä uhma päälle, ja juuri tänään äiti ei jaksanut. Onneksi oli paikalla toinen ”iso ihminen”, joka jaksoi olla oikeasti aikuinen ja puki rimpuilevan kiukkupussin ilman huutamista. Silloin itketti. Ja itketti eilen aamullaki Helsingin rautatieaseman pääoven edessä. Itketti juurikin se, kun äidit ja isät eivät jaksa. Asiasta on ollu viime aikhoina paljon julkista keskustelua. Säästetäänkö liikaa lasten kustannuksella ja kuinka lasten paha olo vain lissääntyy. Mie kävin eilen Helsingissä poliisin viestintästrategiatyöryhmän kokouksessa ja ohitin aamulla rautatieaseman, kun kävellä lontustin räntäsatheessa Kirkkokadulle päin. Äkkäsin pääoven eessä lastenvaunut ja niistä kuuluvan lohduttoman, äiti-ihmisen sydämen mykkyrälle pistävän vauvan itkun. Jäin seisoskelemaan ja etsimään katseellani vaunujen omistajaa. Kethään ei näkyny, kukhaan ei ollu kiinnostunu. Äiti tai isä ei tullu paikalle. Toisen paikalle pysähtyneen rouvan kanssa siinä seisoimme ihmeissämme. Otin puhelimeni ja saman tien yhteyden hätäkeskukseen. Silloin vasta kurkkasin vaunuihin: “Kiitos, että välität. Toivottavasti kaltaisiasi tulee lisää.” Allekirjoittajana viestissä oli Unicef. Ei ollut vauvaa. Vain pahvinpala siinä, missä vauvan olisi pitänyt olla. Onneksi. Änkytin hätäkeskukseen oman nimeni ja kerroin, mistä oli kyse. Ei ollu hätää. Olin ilmeisesti järkyttyneen näköinen, koska kanssani seissyt rouva kysyi, pärjäänkö. Pala oli kurkussa ja nyyhkytykset meinas tulla ihan väkisten. Se oli helpotusta, pelkoa, ahdistusta. Olisin halunnut puhua asiasta jonkun kanssa, mutta Unicefin työntekijää ei sillä hetkellä näkynyt. Soitin vihaisena Unicefin asiakaspalveluun ja itku kurkussa annoin palautetta siitä, kuinka huono pila se olikaan. Pelotella nyt ihmisiä sillä tavalla. Entä jos kukaan ei seuraavalla kerralla edes kurkkaa vaunuihin, vaikka tilanne olisi todellinen. Olin todella vihoissani. Ja minua hävetti oma herkkyyteni, olenhan sentään poliisi. Tänään mie olen jo vähän toista mieltä. Pitäisi kiittää Unicefia siitä ahdistuksesta, jonka tilanne sai aikaan. Sisälläni vieläkin oleva kiukku ja suru tullee siitä, että olisin yhtä hyvin voinut olla yksi niistä sadoista, kenties tuhansista, jotka kävelivät ohitse eivätkä vähhääkään välittäneet. Minua itkettää vieläki. Jokainen meistä vois olla se äiti tai isä, joka jättää vauvansa kadulle, kun ei ennää jaksa. Ja tämä on se asia joka kiukuttaa. Kun met huomataan, että oma elämä voisi olla monestakin erilaisesta syystä tilanteessa, jossa syyllistymme samankaltaiseen laiminlyöntiin. Kiukuttaa ja surettaa oman syyllisyytemme mahdollisuus. Pitäis kai taputtaa itteä olalle ja onnitella, kun tein eilen juuri niin kuin pitikin. Mutta se ajatus vaimenee kaikkien niiden kertojen muistosta, jolloin en ole välittäny, huolehtinu, tarkistanu. Vaikka ois pitäny. Ja kuka heittää ensimmäisen kiven? Tämän asian mie haluaisin kaikilla olevan mielessä. Se vois olla sie tai mie siinä, lastensuojelun tai poliisin asiakkaana, istumassa ”maijan” kopissa, poliisin kuulustelussa, missä tahansa. Jos joku asia ois menny pieleen. Sie tai mie. ********************************Hylätyt lastenvaunut aiheuttivat huolta Helsingin lisäksi Espoossa, Joensuussa, Jyväskylässä, Kokkolassa, Kuopiossa, Lahdessa, Oulussa, Porissa, Raaseporissa, Rovaniemellä, Tampereella, Turussa ja Lappeenrannassa. Vaunutempaus toteutettiin tiistaina 10.3. aamulla klo 7.30 - 10.30. Vaunuista kuului lapsen ääntely. Lapsen sijaan vaunussa oli viesti. Tempauksen tarkoitus oli havahduttaa ihmiset pohtimaan lasten oikeutta turvalliseen lapsuuteen kaikkialla maailmassa. 4.3.2009 Arvopaloja Viime viikonloppuna tavatessani erään tuttavani, hän käytti vertauskuvvaa palapelin rakenthamisesta kuvaillessaan ihmiselämää. Toisinaan puuttuupi useita paloja ja toisinaan vain yksi. Kummassakkaan tapauksessa kokonaisuus ei ole täydellinen ja palojen puuttuminen häiritteepi katsojan silimää. Mie aloin tätä(ki) asiaa hunteeraamaan ihan tosissani. Ja mie jotenki tunsin, että no näinhän se on meillä poliisissakin. Poliisihallinnossa on nostettu esille neljä asiaa, jotka on otettu poliisin tärkeimmiksi arvoiksi. Niiden arvojen tulisi totheutua kaikessa poliisin toiminnassa. Nämät neljä ovat henkilöstön hyvinvointi, oikeudenmukhaisuus, ammattitaito ja palveluperiaate. Jos ajatteleepi, että kyseessä on ikäänkuin lasten neljän palan palapeli, asia käypi hyvinki mielenkiintoiseksi. Jos yksi palasista puuttuu, kokonaisuus ontuupi pahasti. Kolomella palalla ei rakenneta kuvaa täydelliseksi. Ilman henkilöstön hyvinvointia vallitsee kapinamieliala, ilman ammattitaitoa vallitsee epävarmuus, ilman oikeudenmukhaisuutta vallitsee epätasa-arvo, ilman palveluperiaatetta vallitsee itsekkyys. Ja kaikkien näiden arvopalojen ollessa irrallaan ilman järjestystä, vallitsee kaaos. Sen ymmärtää jopa minun kiljuva kaksivuotiaani. Joskus neiti tullee kyynelsilmässä sanomaan, että ”äiti, yksi pala on hukassa, ei voi rakentaa”. Toisinaan taas hän purree hammasta ja yrithää väkivalloin survoa palapeliin asiaan kuulumatonta palaa. Kerran hän jopa puri yhdestä palasta sakaran pois, jotta saisi sen sopimaan. Ja johan tuon tietää, miltä se kuva sitten näyttää. Väkivalloin survomisen seurauksena jouduthaan sitten repimään irti ja paikkailemaan, liimailemaan irronneita sakaroita. Tuhriintuneita, rikkoutuneita ja kadonneita palasia on vaikia korjata ja korvata. Ja jos pelissä on vain neljä palaa, yhden tuhriintuminen tai puuttuminen on sitäkin merkittävämpi asia. Viedäänpä tämä ajatusleikki vielä pidemmälle ja mietithään, että jospa poliisihallinto on yksi iso reilun 10 000 palan jättipalapeli. Jokhainen työntekijä on yksi pala kuvassa, josta suurimman osan peittää syvänsininen taivas. Jokainen puuttuva, tuhriintunut, repaleinen ja väärässä paikassa oleva pala tekee kokonaisuudesta epätäydellisen. Ison, sinisen alueen keskeltä puuttuvat palat jättävät kuvaan katastrofin kokoisen aukon. Maisemakuvan yksityiskohdista puuttuvat palat puolestaan jättävät tunteen, että jokin ei ole kohdallaan: puuttuu kukassa pörräävä mehiläinen, taivaalla lentävä lintu, puun rungolla vilistävä orava. Tilalla vain tyhjä, hämmennyksen täyttämä aukko. Elävä elämä ei ole koskhaan täyellistä. Silti jokhaisen ajatuksissa tulisi siintää omasta työyhteisöstään täydellinen, virheetön kuva. Se on se yhdessä sovittu malli valmiista taulusta, jota voi sitten katsella elämänsä ehtoopuolella kiikkustuolista tyytyväisyydellä ilman häpeää ja katkeruuen tuntheita. 10.12.2008 Joulun taikaa Aamulla mie heräsin unihiekkaa silmissäni, makuuhuoneen ikkunan läpi loistivat parvekkeelle edellisellä viikolla apinan lailla ripustamani jouluvalot. Yleensä kiljuva kaksivuotiaani ei tänään kiljunut, vaan huomasi saman vallitsevat ilmapiirin: ”Äiti, ihanat valot”. Pieni tassutteli olohuoneeseen ja sytytti kattolampun: ”Minun joulupukki ja muori sumpittaa”. Ja niin kynttiläpukki ja keraaminen muori antoivat aamusuukon toisilleen. Ulkona leijaili lumihiutaleita ja meidän kodissamme tuntui olevan jo joulun taikaa. Työpäivät näinä päivinä ennen joulua ja vuoden vaihdetta tuntuvat olevan vain täynnä PORAA eli paikallispoliisin rakenneuudistushanketta. PORA tulee jo uniinkin. Myös poliisilaitoksilla taidetaan kaivata sitä joulun taikaa, joka aamulla kutitti vatsanpohjasta ja sai kyyneleen silmänurkkaani. Joulu tulee, uusi vuosi tulee, rakenneuudistus tulee. Työ jatkuu, kaikki ei voi olla valmiina 1.1.2009. Asioiden loputon pohtiminen ja miettiminen eivät edistä asioiden järjestymistä. On otettava yksi asia ja yksi hetki kerrallaan. Se pätee jokaiseen ihmiseen, olipa hänen tilanteensa mikä hyvänsä. Tänään on Rovaniemen poliisilaitoksella poliisiveteraanien joulukahvit. On kuusi, joulutorttuja ja joulumusiikkia. On ystävällisiä hymyjä, sanoja ja katseita. Hitunen joulun taikaa, hetki rauhaa. Joulurauha löytyy omasta sydämestä, niin kuin joululaulussa lauletaan. Sitä on turha hakea jouluostoksia tekevien kanssa samasta jonosta ja marketeista, joissa vallitsee ennen joulua suorastaan infernaalinen meno. Päätin, että tänään mie heitän kiireen olan taakse ja ryhdyn odottamaan joulua. Aikuisten oikeasti. Joulurauhaa sinulle. 26.8.2008 Tellervo, arvonsa tunteva jäniskoira Metsästyskausi on vesilintujen ja karhunpyynnin osalta käynnistynyt ja metsästyskoirien vapaus on jälleen koittanut. Nyt nämä ihmisen uskollisimmat ystävät saavat taas luvan kanssa juosta metsässä ja nuohota kuusenalusia ja kannonjuuria mielin määrin. Tällä tavalla viisas beagle-naaras pohtii koirien elämänmenoa: ”Olen nimeltäni Tellu. Tai Tellervo minä kyllä mieluummin olisin. Olenhan sentään arvoni tunteva rotuni valioyksilö ja mainio jäniksenhaukkuja. Isäntäni ei tosin tätä nimi-asiaa ole ymmärtänyt. Ja kaverit pitäisivät minua ehkä turhamaisena, jos Tellervoksi kutsuttaisiin. Eikä isäntä viitsisi minua yleisellä paikalla Tellervoksi puhutellakaan. Meidän omakotitaloalueellamme kun asuu enimmäkseen vain nalleja ja tessuja ja nättejä. Kyllä se tämä syksy on mukavaa aikaa, vaikka en jänisjahtiin vielä pääsekään. Saanpahan mökillä hieman enemmän vapautta, eikä tarvitse narun jatkona istua mökin pihassa. Vaan ei kyllä käy kateeksi karhukoirien hommat! Vaikka metsälle pääsevätkin, niin on se karhu vaan sellainen metsän kuningas, että mielelläni en semmoista lähtisi haukkumaan. Nousee niskakarvat pystyyn pelkästä ajatuksesta. Olen minä joskus karhun kohdannutkin jäniksenhakureissuillani. Huh, kyllä on siinä kaverissa niin tymäkät hajut, että ei voi erehtyä. Kerran piti oikein häntä koipien välissä juosta pakoon, kun meinasi kontio aivan minun reviirilleni tulla. Se oli syksyaikaa ja ilta oli säkkipimeä. Olin nuuskimassa syyssateen tihkussa mökkitien ojanpohjia, ja sitten se haju tuli! Ja niin läheltä, että en ehtinyt mitenkään varautumaan. Juoksin kiireen vilkkaa mökille saunaan, missä isäntäni oli saunanlämmitystouhuissa. Kyllä pieni sydämeni pamppaili niin, ettei ikinä ole niin kovaa pamppaillut. Ja taisi olla häntäkin koipien välissä... Isäntä jutteli ja rapsutteli mukavasti turkkia ja siitä se olo sitten helpottui. Voin kyllä sanoa, että ne karhua haukkuvat koirat ovat hirvittävän rohkeita. Mutta ne ovat kyllä valitettavan usein aika rajuja kavereita muutenkin. Itse en oikein sellaisessa seurassa viihdy. Olen enemmän innostunut takkatulen loisteesta ja maksamakkarasta, kuin häkkielämästä ja tutkapannan kanssa ravaamisesta. Onneksi isäntäni tietää, mistä minä tykkään. On hänellä ollut niitä ulkokoiriakin, mutta minä olen vähän tämmöinen lellikki. Naapurustossa oli yksi Jeppe, Norjanharmaa hirvikoira. Jepellä oli kyllä vapautta ja se sai juosta mielin määrin. Sen isäntä ei oikein ollut tarkka noista koirien kiinnipitoajoista eikä välittänyt siitä, että taajamissa pitää koirat olla kytkettyinä. Mutta sellaisia liikaa vapautta saavia öykkäreitä minä pyrin välttelemään. Kerran sain kuonooni oikein kunnolla, kun Jeppe tuli taas omilta reissuiltaan ja hyökkäsi kimppuuni. Olin isäntäni kanssa lenkillä ja vaikka isäntä puolusti minua sisukkaasti Jepen karatessa päälleni, kerkesi se mokoma minua kyljestä puraisemaan. Tikkejähän siinä tarvittiin. Jeppe sai kyllä mojovan potkun takamukseensa, kun isäntää niin otti kotelosta mokoma karkulainen. Vaan eipä ollut Jepen kohtalo onnellinen. Jeppe jäi taksiauton alle, kun juoksenteli taas vapaana meidän lähiöalueella. Se oli laaki ja vainaa. Niin lähti hyvä hirvikoira kylmenemään ja kuntan alle pelkästään isännän tyhmyyden tähden. Niitä perheen lapsia minun vain kävi sääliksi. Ne kun tykkäsivät Jepestä niin kamalasti. Nyt minulla on huolenaiheena naapurin Tilda. Tilda on kaunis, pitkäjalkainen ajokoira, jolla oli niin ihana turkki ja eläväiset silmät naapuriin tullessa. Nyt Tilda makaa häkissään kaiket päivät ja saa hirvittävän vähän ja erittäin huonoa ruokaa. Tilda ei juurikaan pääse lenkille ja silloin harvoin kun pääsee, kukaan naapuruston koirakavereista ei anna Tildan nuuskia takamusta. Tildan kuono kun on aivan kuuma ja kuiva. Johan sen tietää jokainen, että terveellä koiralla kirsu on mukavan viileä ja kostea. Minua niin surettaa Tildan murheelliset silmät, kun se kaihoisasti katselee joka päivä, kun minä kipitän ohitse isäntäni kanssa. Minun elämäni on kyllä näihin kavereihin verrattuna mainiota. Saan riittävästi hyvää ruokaa ja käyn lenkillä joka päivä useasti. Minulla on rokotukset kunnossa ja saan ulkoilla vapaana silloin, kun laki sen sallii ja vapaana juokseminen on muutenkin turvallista. On minulla toki ollut vastoinkäymisiäkin. Kerran sain kuonooni ampiaisenpiston ja se turposi kaksinkertaiseksi. Silloin hengittäminen alkoi olla työlästä. Kerran jouduin pieneen kinasteluun piisamin kanssa ja se mokoma raapaisi minua kirsusta. Kaunis nenäni halkesi ja minua huoletti tuleva arpi naamassani. Isäntä oli huolissaan haististani, mutta se ei onneksi huonontunut. Syömisistäni olen myös joskus kärsinyt. Kerran sain auki keittiön alakaapin ja en malttanut olla syömättä pussillista mökylöitä. Huh, kylläpä oli tiukka paikka, kun vettä juodessa vatsani alkoi turvota. Melkein räjähdin, mutta siitäkin tilanteesta selvittiin. Noloin tapaus sattui eräänä jouluna. En millään voinut vastustaa kuusen oksilla roikkuvia hopeisia koristenauhoja ja minun oli aivan pakko maistaa niitä. Uteliaisuuteni kostautui, kun mokoma nauha ei ollutkaan sulavaa sorttia. Seuraava pihalla käynti oli kyllä niin noloa touhua, kun nauhaa vain tuli ja tuli. Se oli naapuruston puheenaiheena pitkään, kunnes Hupi joutui pukemaan päälleen joululahjaksi saamansa koirien villapaidan. Se oli melkein yhtä noloa, kuin takamuksestani tuleva kuusenkoriste. Mutta olen oppinut nuoruuteni höpsöilyistä ja olen nykyään tottelevainen sisäkoira. Nyt vain odotan, että jänisjahti alkaa ja pääsen lempipuuhaani. Varokaa ristihuulet, täältä tullaan! Hau!” 21.7.2008 Aurinko paisteli jo matalalta ja häikäisi kuskin silimiä kun met ajelimma iltasella kantatietä 78 Ranualta Rovaniemeä kohti. Niin vain poroja laukko tiellä ja niinku kisuroilla on tapana, nuot eivät paljon peltilehmiä kunnioittaneet. Sai tarkkana olla. Vaan eivät nuo raukat tiiä, että toisekshan nuot jäävät, jos yhteentörmäys tullee. Mutta porot tulevat nyt tielle räkkää pakoon, kun asfalttipinnalla on hyvä ottaa pieniä kiihytyksiä ja karkottaa inisevät kaverit kyytistä. Räkkä muuten on verta ettivien hyttysten, kuten sääsket, mäkärät, paarmat ja polttiaiset, Lapissa koettava joukkoilmentymä, joka kiusaa poroja (ja muitakin otuksia, niinku lomailevia konstaappeleita) joka kesä. Ja niinpä vain moni autoilija on joutunu viime päivinä tekemään väistöliikkeitä ja menemään ”shikaanit” niinku ainaski Fittipaldi, kun poro on yllättäen tormannu etehen. Ja monta porokolaria on tullu poliisille setvittäväksi, kun törmäys tai tieltä suistuminen on sattunu kaikesta yrityksestä huolimatta. Poliisi se sitten selvittää tapahtunutta ja ilmoittaapi kysseisen paliskunnan poroarviomiehelle, jotta poromiehet ovat tietosia kisuran mahollisesta menehtymisestä taikka vammautumisesta ja ossaavat vainajan taikka loukkaantuneen hakia parempaan talteen. Kyllä net poromiehet niitä poroja sitten joutuvat tuolta mettästä ettimäänkin, kun nehän pyrkivät pakohon ja poron kunto on kuitenkin tarkistettava. Paliskuntain yhistys se tiesi kertoa, että koko poronhoitoalueella tilastoiduissa liikennevahingoissa kuolleiden porojen määrä on ollu keskimäärin kolomentuhannen poron hujakoilla vuodessa. Se tekkeepi kaheksan kisuraa päivässä. On se aikamoinen määrä. Ja kyllä niitä vaan ilmotuksia porokolareista poliisille hätäkeskus tykittääpikin joskus päntiönään. Eniten vahinkoja sattuupi marras–tammikuun ja heinä–elokuun välisinä aikoina. Pahimpia tieossuuksia ovat välillä Pudasjärvi–Taivalkoski ja Vikajärvi–Kemijärvi. Etelästä kun lomalaiset Lappiin kesällä ajeleepi, niin se tuo porojen määrä saattaapi tulla yllätyksenä. Ja jo vain paikallisekkin ovat joskus helisemässä niijen kans. Miepä tässä vähän räknäsin, että muutamia asioita kannattaapi varmasti ottaa huomioon, kun Lapin teitä kössytellään. Poronhoitoalueelle saapumisestahan ilmotethan teitten varsille pystytetyillä tauluilla ja poroista varotethan aivan selekiästi porovaaramerkillä. Se pittääpi noppeus sillon pittää maltillisesti semmosena, että sie hallittet ajoneuvos yllättävissäki tillanteissa. Seuraappa teiden varsia silimä kovana ja käytä aurinkolaseja, kun se tuo Lapin aurinko räköttääpi yötä päivää ja monesti justiinsa pahasti silimille. Syksy ko tulleepi, niin käytäppä jo hämärän aikana kaukovaloja. Net valoissa kiiluvat kisuran silimät on hyvä varotus. Ja varo sie erityisesti mutkia ja painanteita, joista porot saattaapi könytä yllättäen etteen. Ja ne pienet vasat eli poron lapset, niitä sitä ei millään meinaa hoksata. Niin se vain on, että syy on porokolarissa ylleensä kuskin. Elä pijä hoppua, kyllä net grillikyrsät varmasti ehtiipi korventaa aivan hyvin, vaikka mökille menneeki tuntia paria myöhemmin.Vältä sie turhia ohituksia ja jätä riittävästi ettäisyyttä edellä ajavaan. Älä sie anna kaahareitten vaikuttaa ommaan ajoon, sie ajat niinku ajat. Ja hiljennä noppeutta riittävästi, jos näkyvyys tai joku muu tilanne tätä vaatiipi. Ja kyllä se on hyvä tietenki pittää taukoja riittävästi ja kurpoa muutama motti kahvia taikka rullittaa limpparia välissä. Kummasti mieli piristyy ja hoksottimet pellaapi, ainaki jos kahavi on tuoretta ja limu kylymää. Ja piä huoli, että kaikkien kyytiläisten turvavyöt on kiinni ja että irtotavaraa ei pääse jarrutettaessa sinkoilemmaan pitkin auton sisätiloja. Jos se nyt kuitenki pääseepi käymään niin, että sie sitte hurautat kisuran päälle, niin siinäki on muutama kikkakolomonen, jotka kannattaapi pittää korvan takana. Siehän tietenki estät lisävahinkojen syntymisen ja kyyätät varotuskolmion ohjeiden mukaisesti paikoilleen varottammaan muuta porukkaa. Matkakumppaneiden ensiavusta tietenki pittää huolehtia ja hälyttää tarvittaessa ambulanssi hätäkeskuksesta puh. 112. Ja vaikka se ei mukavalta tunnukaan, niin loukkaantunut poro kyllä pittääpi lopettaa, ettei se jää kärsimmään. Ja jos ei itte tämmöseen kykene, niin hankippa paikalle henkilö, joka tekkeepi sen puolestas. Toimita kisuran ruho pois tiealueelta ja merkitte paikka hyvästi sitä paliskunnan arviomiestä varten. Ilmotappa sitte vahingosta meille poliiseille hätäkeskukseen puh. 112. Näin ko sie teet, niin tieto välittyypi arviomiehelle. Mikäli sie kolhaset poroa ja se pakeneepi mettään, ilmota myös sillon tapahtuneesta poliisille. Ja sitteppä sinun pittääki ilimottaa ommaan vakuutusyhtiöön. Liikennevakkuutushan se korvaa porokolareissa sattuneet henkilövahingot. Mutta omale ajoneuvolle aiheutuneet vauriot porokolareissa korvaapi vain vapaaehtoisen autovakkuutuksen Kasko-yhistelmiin sisältyvä hirvivahinkovakuutus. Ja se on niin, että korvauksesta vähennettään vakuutuskirjaan merkitty omavastuu. Mutta nuot mainittemani porokolariin liittyvät korvaukset ei vaikuta boonuksiin. Nämä asiat mie otin selevää sieltä Paliskuntain yhistyksestä ja se on hyvä pittää nämä jatkossa mielen vieressä. Ne vain eivät ole tähän aikaan vuodesta kovinkaan kauhniita nuo porot. Niillä se kesäkarva on semmonen sotkusen näkönen, niinku oisivat kovempaankin rääkkiin joutunneet. Mutta kyllä nuot taas syksyllä ovat komiassa karvassa ja hirvaat kommeilevat niillä sarvillansa, kun se rykimä taas alakaa. Vaan olen mie monesti lymyilly puun takana hirvimettillä ja ollu vähän pörhölläni niijen hirvaijen takia. Ne kun ovat niin tohkeissaan niistä vaatimistaan ja puolustavat tokkaansa niin kiihkiästi. (Rykimä on porojen kiima-aika, hirvas on urosporo, vaadin on naarasporo ja tokka on porolauma.) Hyviä kesälomia ja turvallista ajomatkaa Lapin teille! 18.6.2008 Unta kuulaanNäitä valoisia Lapin öitä ihastellessa tulleepi mieleen, että vaikka kesällä tekkeepi mieli valvoa, niin kyllä se uni vaan on semmonen yks ihimisen perustarpeista. Se on kuulkaa kuula sekasin, jos ei jostakin syystä uni tule ja muutaman päivän käppyröipi ilman nukkumista. Nukkumisasiaa mie olen nyt pohdiskellut muutenkin, kun eräässä poliisihallinnon kokouksessa keskusteltiin vuorotyön vaikutuksesta ihmisen fysiologiaan ja väsymyksen vaikutusta esimerkiksi autolla ajamiseen. Se on semmonen vissi homma, että jos valvoopi yli vuorokauden ummistamatta silmiään, niin se on ropassa semmonen tila, niinku oisit humalassa. Mutta kyllä se ei monella tule mieleen. Auton rattiinkin lähdetään tosi väsyneenä. Viimenen herätys siitä rattiin nukahtamisesta saattaakin tulla sillon, kun hoksaat istuvas piliven reunalla laulamassa Hoosiannaa. Kyllä se pitäs takoa jo nuitten nuorten kuulaan se unen merkitys. Ossaisivat sitten aikusena pittää ittestään huolen. Nuorisoahan kyllä nukuttaa niin vimmatusti aamuisin ja oppitunnilla, mutta arki-iltoina pitäs kyllä olla kylillä riekkumassa vielä keskiyölläkin. Kyllä se ei vireystila ole parhaimmillaan koulussa eikä töissäkään, kun yöunet on jääny lyhyiksi. Tietäähän tuon itekin, jos kyylää jotaki elokuvvaa puolille öin ja sitte kello soipi aamulla varhain. Kyllä sillon tekis mieli ennemmin maata korsussa ku lähtiä taistelemmaan arjen tohinoissa. Mie se tyttö tykkään nukkua! Ja paljon. Mie olen kehittänyt semmosen unesta kiinni pitämisen metodin, kun jokin häiriötekijä pyrkii vaivaamaan tätä minun lempipuuhaa. Kun kiljuva kaksivuotias herättää minut yöllä nähden painajaisia kesätontuista ja kiinalaisista kissoista, tämä metodi on otettava käyttöön. (Kesätontut ovat muuten kaksi päiväkodin kevätjuhlassa esiintynyttä muusikkoa, joita kaksivuotiaani piti vähintäänkin epäilyttävinä, jos ei suorastaan uhkaavahenkisinä. Eikä ihme näillä leveysasteilla. Joka pikku-iikkakin tietää, että Rovaniemellä on vain joulutonttuja ja muutama muuten vain tonttu.) Noh, metodi pellaa sillä lailla, että kun ne kiljahdukset alkaa, niin peiton alta singahdetaan mieluusti nopiala tahila pitäen kuitenkin semmoinen pieni kyyryasento. Eli hieman selekä köyryssä nukkumisen sikiöasentoa jäljitellen ja käsillä haparoiden lähdetään kohti kiljuvan kaksivuotiaan huonetta. Silimiä ei saa aukasta tai uni karkaa varmana. Vain pakottavasta syystä raotetaan hieman toista silmää. Sitten kompuroidaan pinnasängyn luo ja harotaan sokeana Maire-nukke, Haukku-koira, Räpylä-Reiska, Väyrynen ja Valtteri-nalle pienokaisen kainaloon ja vakuutellaan pepulle taputellen, että kyllä nyt on vielä on ihan varmasti yö ja nyt nukutaan. Sen jälkeen mitä todennäköisimmin huomaan, että voi hitsinpimpulat, on pakko mennä vessaan. Sinne toikkaroidaan samalla metodilla. Olen varmuuden vuoksi laittanut WC-pöntön eteen pienen kärsällä varustetun elefantti-maton, jotta tiedän, milloin voi istua. Tosin jos kärsä on väärään suuntaan tai matto onkin liikahtanut eri paikkaan, voi kokea ikävän yllätyksen. Kyllä siinä herrää, jos pylly tömähtää kylymäle kaakelilattialle. Veikkaisin, että tuo matto auttaisi miehilläkin. Tietääpähän, milloin kärsä on kohillaan. Vessa-asian jälkeen haakuroidaan takaisin makkariin ja ryömitään peiton alle mielellään jo sängyn päästä. Sitten käperrytään takaisin lämpimään ja halataan tyynyä. Ja mie ainakin saan unen päästä kiinni uudestaan alta aikayksikön toivoen, että se sama uni, jota näin paidattomasta telakaivinkoneen kuljettajasta ennen kiljuvaa kaksivuotiasta, jatkuu nukahtamisen jälkeenkin. Se saattaiski olla hyvä homma, että meillä ois valtionhallinnossakin tuossa puoliltapäivin lounaan jälkeen semmonen siesta, niinku Välimeren maissa. Jo vain met oikastas selekää varttitunnin verran poliisilaitoksella, jos ei sitä katottais niin pahalla silmällä näinä tuottavuusohjelmien aikoina. Yhelle poliisin päällystöön kuuluvalle virkamiehelle mainasi käyä ohrasesti näitten päivänokosten kanssa. Hän se arveli tuhdin lounaan syötyään, että ei se vain ois pahaksi pienet torkut kun niin ramasee. Virkamieshän oli toki huomannu, että uuessa työtuolissa on semmonen mahtava ominaisuus, että selkänoja kallistuupi aika lailla. Varmistettuaan, että oven pielessä pallaa punanen valo, hän päätti kokkeilla nukkumista. Eipä hän muutakaan käyttöä keksiny tuolle hienolle ominaisuudelle, kun kerran vaakamambon harrastamisestaki työpaikalla jääpi ennenmmin tai myöhemmin kiinni. Niinpä virkamies löysytti paidan kaulusta ja istahti tuoliin ja veti kahvasta. Kuinka ollakaan, tuoli oli tästä äkillisestä kaltevuuden muutoksesta hämillään ja keikautti virkamiehen mukkelis makkelis lattiale. Noh, siinä itseään ja papereitaan lattialta keräillen tuo päällystöön kuuluva virkamies toivoi, ettei tutkintasihteeri hyökkää huoneeseen ryminän kuultuaan. Pölyjä puvun liepeistään ravistellessaan virkamies koki saaneensa pienen opetuksen ja päätti tästä lähtien olla lojaali valtiolle, mitä tulee työaikana nukkumiseen. Meni tovi, kunnes hän tämän tapauksen tohti tunnustaa muille yhtä lojaaleille virkaveljilleen. Sitä mie olen harmitellu, että näin nuorena, kun ois haluja nukkua, niin ei ole aikaa. Ja kun eläkkeellä ois aikaa ja haluja, niin ei ennää nukuta. Äijillä on eturauhasvaivaa ja ämmillä kuumia aaltoja. Aina ei käy tasan onnen lahjat. Mie se niin ihailen eläkkeellä olevaa tuttavapariskuntaa. Mie jos soittaa rimpautan aamula yheksältä, niin het saattavat olla jo päiväunilla. Kuulemma semmoset kolomet päiväunet päivässä on heillä optimaalinen tilanne. Sitä jos mitä, voipi pittää eläkepäivistä nauttimisena. Nyt ko on kesäloma-aika, voitais kaikki kokkeilla tuota päiväunien nukkumista. Ja parhaat päikkärit on kuulkaa semmoset, että kun mökillä herrää puusängystä viltin alta hiki päässä ja kuola poskella, niin sillon tietää nukkuneensa. Mielellään siinä ois vielä kaveri vieressä, jonka T-paidan saapi kuolata märäksi, niin voi, se se on onni ja autuus! Sitten vasta loman lopussa on aika kääntää rytmit oikiale tolalle, jotta nukkuupi hyvin ja pitkiä öitä ja jaksaapi taas pakertaa syksyn pimenevinä päivinä. Eiku unta kuulaan ja kuola poskelle, nautitaan ystävät kesästä!  Takaisin  Tulosta sivu |
